Teksti: Mikko Järvinen
Kuvat: Jere Anttila
“Chief, you’re about as big as a goddamn tree trunk!”
Tekisi useinkin mieleni lainata Randle P. McMurphya kohdatessani Tomin. Iso perkele. Jos Tomia ei olisi siunattu koiranpennun kasvoilla, voisi joku miestä tuntematon kokea olonsa uhatuksi tämän varren varjossa. Tai ei, ei sittenkään. Ne kerubin kiharat.
Tom Brooke on monia asioita; brittiläinen herrasmies, itseoppinut ääniteknikko, maailmaa kiertänyt matikkarokkari, OG-mamu, oman studion ja kasettilafkan pyörittäjä ja mies joka tuo toukokuussa mm. Bongzillan (USA) Jyväskylään. Kaikkien näiden päälle ja toisinaan ennen kaikkea hän on tarinankertoja. Vaikka istuimme tuona helmikuun lopun sunnuntaisena iltapäivänä hänen studionsa tarkkaamossa vain pienen hetken kuuntelemassa, nauhurimme kellotti lähemmäs kaksi tuntia suoraa puhetta. Annetaan miehen itsensä kertoa.
Olen 24 vuotias. Ihmiset usein luulevat että olen paljon vanhempi kuin todellisuudessa olen, mikä johtunee parrasta ja siitä, että kasvoin noin 30 senttiä pidemmäksi kuin minun olisi pitänyt. Olen kotoisin 1,3 miljoonan ihmisen asuttamasta Leedsistä, joka on Englannin neljänneksi suurin kaupunki. Tuo saattaa olla täysin väärää tietoa, mutta iso paikka se kuitenkin on. Olen ollut vahvasti kallellaan musiikkiin teini-iästä asti. Noin neljätoistavuotiaana lähdin suurelle musiikilliselle tutkimusmatkalle, enkä ole sittemmin paljoa taaksepäin katsellut. Siinä iässä aloin käymään keikoilla ja soittamaan bändeissä, ja silloin musiikista tuli käytännössä koko elämäni.
Aloitin diggailemalla dance-musiikkia. Jonkin aikaa kelasin että minusta tulee seuraava iso trance-DJ. Sitten kävin ensimmäisellä keikallani, ja kelasin sen olevan siisteintä koskaan, koska se oli elävää ja energistä. Sen jälkeen menin jokaiselle keikalle jolle vain pääsin. Mikään muu ei ollut yhtä tärkeää, vain keikoilla oli merkitystä.
Olin poikkeuksellisen pitkä 15-vuotias ja näytin tarpeeksi vanhalta päästäkseni sisään, ja raahasin vastahakoisia lukiokavereitani kanssani katsomaan kaikenlaisia obskuureja bändejä K-18 mestoihin. Eniten diggasin Leedsin omista bändeistä, pikkubändeistä kuten Humanfly, jotka olivat törkeän hyviä. Yhdellä keikoista joku heitti käteeni mikin mukana laulamista varten, ja kelasin että joo, miksei. Siten päädyin laulamaan ensimmäiseen, lyhytikäiseen ja todella kamalaan bändiini.
Miten tutustuit mikaushommiin?
Ensimmäinen miksauskeikkani oli bändini eka keikka. Muutamaa päivää ennen keikkaa paikan omistaja kertoi PA-laitteiston vuokran ja miksaajan palkkion olevan 120 puntaa. Selvitin mikä on PA-laitteisto ja sain tietää, että voisin ostaa itselleni kamat melkeinpä samalla rahalla ja hoitaa homman itse.
Mikä tahansa mikä tapahtuu musiikkiteollisuuden ulkopuolella, on minun skeneni.
Päätin tehdä niin, ja vaikka olen varma että keikat kuulosti kamalalta, pääsin hommaan sisälle ja huomasin sen olevan hauskaa.
Sen jälkeen tein soundihommia kaikkiin koulun tilaisuuksiin, ja kun kuulin että eräs leedsiläinen pieni keikkapaikka tarvitsee vakiomiksaajaa, valehtelin heille totaalisesti ja sanoin olevani kyvykäs ääniteknikko. Luulen ettei pyörittäjää juurikaan kiinnostanut, koska hän antoi paikan minulle. Mestassa oli kunnollinen PA, eikä minulla ollut mitään hajua mitä kaikki se kama, kompressorit ja muut, olivat. Korvani kuitenkin toimivat, mikä on kaikista tärkeintä, ja pikkuhiljaa ihmiset alkoivat uskoa minun olevan taitava ääniteknikko.
Leedsiläisessä Josephs Well-nimisessä mestassa kävi silloin todella hyviä bändejä soittamassa, ja päädyin kerran tekemään sinne ääniteknikon hommia vakiotyypin ollessa estynyt. Mestaan mahtui 400 ihmistä, joten kyseessä oli kunnollinen venue, ei mikään pikkupubi. Olin todella oman osaamiseni ulkopuolella, mutta onnistuin kaiketi ok, sillä minua pyydettiin jälkikäteen tekemään enemmän vuoroja. Ensimmäisen kymmenen vuoron aikana minulla ei edelleenkään ollut mitään hajua mitä tein, mutta opin pikkuhiljaa ja minusta tuli paikan vakiomiksaaja. Olin tällöin noin 18-vuotias, ja ennättänyt jo lopettaa ensimmäisen bändini ja perustaa Khudan muutama vuosi sitten.
Miten Khuda tuli lihaksi, ja mitä tapahtui seuraavaksi?
Perustin Khudan lukiokaverini kanssa vuonna 2007, 16-17 vuotiaana. Omaa musiikkiaan on vaikeaa kuvailla, mutta Khuda soitti instrumentaalista, post-rock vaikutteista, raskasta matematiikka-rokkia, or whatever. Aloitimme soittamalla keikkoja ympäri Leedsiä ja koulun tapahtumissa. Khudan alkuperäinen rumpali kuitenkin halusi mennä yliopistoon, siinä missä minä halusin ainoastaan tehdä musiikkia. Vaihdoimme rumpalia ja minä ja Khudan uusi rumpali, Steve Myles, lähdimme 2010 kiertämään ympäri Eurooppaa ja soitimme niin paljon keikkoja kuin suinkin pystyimme. Ne olivat kenties elämääni eniten muokanneita vuosia, teimme noin 400 keikkaa muutaman vuoden sisällä ja soitimme muistaakseni yhteensä 34 tai 35 maassa ympäri Eurooppaa. Niinä vuosina minusta tuli minä.
Miten hommat tapahtui?
Khudan kiertueet toteutettiin tee-se-itse menetelmällä. Kun en ollut miksaamassa, istuin koneella ja buukkasin keikkoja lähettämällä päivässä päälle viisikymmentä mailia keikkapaikkoihin ympäri Eurooppaa.
Ensimmäiset kiertueet olivat rankimpia, mutta mitä enemmän tekee, sitä enemmän oppii. Oppii miten säästää rahaa ja miten suunnitella reitti järkevästi. Usein käy niin että kun luopuu halusta tehdä rahaa, asiat onnistuvat paremmin. Lippuriskikeikat ovat nimittäin mahtavia, promoottoria ei pelota rahan menettäminen ja kaikki ovat huomattavasti rentoutuneempia. Jos keikat järkätään hyvin ja ihmisiä saadaan paikalle, voi lippuriskillä saada hyvinkin tarpeeksi rahaa selviämiseen. Kaikista tärkein asia kiertämisessä on kuitenkin kulkuneuvo joka ei hajoa. Teimme Khudalla yhden kolmen kuukauden kiertueen, jolla automme hajosi yksitoista kertaa. Se oli ensimmäisiä kiertueitamme, ja niiltä opimme paljon, sillä teimme aivan helvetistä virheitä.
Mitä tahansa poliittisia ja valtiollisia jakoja ihmisten välillä onkaan olemassa, ovat ihmiset melko lailla samanlaisia missä tahansa. Tärkeintä Khudan ajoissa oli se, että sain matkustaa paljon ja tavata paljon ihmisiä eri kulttuureista. People are good, you know?
Loppua kohden Kuhdan kiertueet alkoivat olla taloudellisesti kannattavia, siinä mielessä että emme menettäneet rahaa niiden takia. Emme myöskään tehneet rahaa, mutta pärjäsimme silloin kun asiat sujuivat hyvin ja saimme paitoja ja levyjä myytyä. Loppua kohden matkustimme mahdollisimman yksinkertaisesti kahdestaan, ja jos reitille sattui välipäivä, ei tarvinnut löytää sänky kuin kahdelle ihmiselle.
Mitä vinkkejä antaisit Khudan kaltaisesta rundaamisesta haaveileville soittajille?
Monet bändit kiertävät ison kiertue-crewin kanssa, on miksaajaa ja paitamyyjää, ja se on mielestäni hieman tarpeetonta. Pitäkää homma yksinkertaisena, soittakaa tosissanne ja nauttikaa siitä mitä teette. Älkääkä masentuko vaikka kaikki eivät vastaakaan sähköposteihinne, sillä mitä tahansa musiikistanne ajattelettekin, se ei ole maailman parasta musiikkia eivätkä kaikki pidä siitä.
Tärkeintä on olla rehellinen. Älä luovuta, unohda negatiiviset asenteesi ja unohda egosi, sillä niille ei ole tarvetta. Muista, että kaikki tekevät periaatteessa samaa asiaa, DIY-tyypit jotka järkkäävät keikkoja ja muusikot jotka pyrkivät soittamaan keikkoja, me ollaan kaikki samassa veneessä. Se on hyvä pitää mielessä ja poistaa yhtälöstä kaikki turha pullistelu. Yleensä niin pääsee hieman pitemmällekin.
Kiertäminen vahvisti myös uskoani siihen, että parhaan lopputuloksen kaikesta saa olemalla positiivinen ja auttamalla muita. Se myös vahvisti uskoani siihen, että kaikki on mahdollista jos sen tekee hyvällä asenteella. Jos autat ihmisiä, he auttavat sinua.
Tämä mentaliteetti kulkee läpi muunkin elämäni. Kun on keskellä tuntematonta maata ilman rahaa ja joku tyyppi haluaa järjestää keikan bändillesi ja ruokkia sinut äitinsä kokkaamalla ruoalla, se laittaa asioita perspektiiviin. Mitä tahansa poliittisia ja valtiollisia jakoja ihmisten välillä onkaan olemassa, ovat ihmiset melko lailla samanlaisia missä tahansa. Tärkeintä Khudan ajoissa oli se, että sain matkustaa paljon ja tavata paljon ihmisiä eri kulttuureista. People are good, you know?
Positiivinen asenne on tärkeää, etenkin työssä jota teen. Ihmiset ovat hyvin tunteellisia soittaessaan musiikkia. Kun miksaan bändejä livenä, ovat soittajat usein puolustuskannalla ja huolissaan siitä, mitä miksaajana teen heidän musiikilleen, koska musiikki on jotain hyvin henkilökohtaista. On tärkeää että minä kykenen näyttämään olevani positiivinen ja halukas kuuntelemaan mitä muusikoilla on sanottavaa, näyttämään että haluan työskennellä heidän kanssaan.
Jos saan idean, en osaa lopettaa tai jättää asioita puolitiehen. Esimerkiksi ensi viikolla lennän Englantiin tarkoituksena ostaa BBC:n studion miksauspöytä itselleni. Peräänantamattomuudesta voi joutua myös pulaan. Olen siinä mielessä kunnianhimoinen, että hyppään asioihin täysillä mukaan, miettimättä. Uskon kuitenkin aina itse, että asiat onnistuvat, huolimatta siitä mitä ryhdyn tekemään. Se ei aina tarkoita että päätökseni olisivat kaikista parhaita tai kaikki onnistuisi parhaimmalla tavalla, mutta positiivinen mentaaliasenne tarkoittaa sitä, etten puhu itseäni ulos suunnitelmistani. Uskoakseni monet ihmiset tekevät niin, ajattelevat asioita aivan liikaa ja miettivät kaiken haittapuolia.
Missä näet itsesi musiikillisella kartalla?
Mikä tahansa mikä tapahtuu musiikkiteollisuuden ulkopuolella, on minun skeneni. En ole lainkaan kiinnostunut musiikkiteollisuudesta, tai ole samaa mieltä sen kanssa. Sana jo itsessään on kamala, samoin kuin “musiikkibisnes”. Kaikki mikä erottaa musiikin bisneksestä, saa minut tyytyväiseksi.
Khudan levyjä julkaissut saksalainen punkkityyppi antoi minulle kerran hyvän neuvon; se hetki, jolloin alat tehdä rahaa musiikillasi, on myös se hetki, kun lopetat musiikistasi nauttimisen. Se todella iski minuun, koska kun koko elämä on omistettu musiikille, sitä käy eräänlaista sisäistä kamppailua itsensä kanssa siitä, pyrkiikö musiikillaan tekemään rahaa vai onko kyse vain ja ainoastaan musiikista. Vaikka ei hölynpölyä soittavalla instrumentaalisella duolla tosin koskaan ollut tarkoituskaan tulla rikkaaksi!
Olen melko rajoittunut muusikko. En osaa soittaa nuoteista, sillä en tiedä mitä ne on.
En usko että on olemassa yhtä asiaa, joka tekee soittajasta hyvän, koska kaikki ovat keskenään erilaisia. Minusta on tärkeää hyväksyä se erilaisuus. On mukavaa jos ihmiset sanovat että olen hyvä kitaristi, mutta minä en tiedä mitään kitaroista. Tiedän miten tehdä omaa juttuani, koska se on se mitä luonnollisesti teen. Jos menen keikalle, katson aina rumpalia, en kitaristia. Tavallaan se voi olla se asia mistä ihmiset minusta soittajana pitävät, se että en tee muuta kuin sen minkä osaan.
Jos minun pitäisi antaa muille soittajille neuvoja, en osaisi sanoa muuta kuin “ole oma itsesi”. Soita musiikkia jota haluat soittaa, äläkä mieti mitä muut ovat soitostasi mieltä. Jos teet sitä mihin todella uskot ja jonka takana seisot, niin voit vetää kunnon shown, koska se on aitoa. Musiikissa ei voi feikata, on tehtävä sitä mikä tuntuu oikealta.
Toki myös harjoituksella on merkityksensä. En ole koskaan käynyt soittotunneilla, koska se vie kaiken hauskuuden koko hommasta, ainakin minulle. Minun etuni on se, että olen soittanut paljon keikkoja. On melko selvää milloin bändi on treenisbändi, joka on treenannut paljon mutta ei soittanut juurikaan keikkoja, ja näiden kahden tasapaino on tärkeää saada oikeaksi. Voit olla oma pahin kriitikkosi ja alkaa kyseenalaistamaan itseäsi ja tähdätä täydellisyyteen jos treenaat jatkuvasti. Itse pidän epätäydellisyyksistä musiikissa. En mieti tehdessäni omaa musiikkiani juuri lainkaan, ja minusta se on jotain mitä syleillä, ei jotain mitä tulisi ylianalysoida.
Miten Suomeen muuttosi tapahtui?
Muutin Suomeen huhtikuussa 2012. Soitimme Lutakossa rumpalimme Steven synttäripäivänä ja meidät vietiin baariin ottamaan muutamat, ja silloin tapasin Tiian. Hän sanoi minun olevan söpö. En ole kovinkaan söpö, joten oli vaikea uskoa että tällainen uskomattoman kaunis ja mukava tyttö todella sanoi niin. Se oli sitten siinä, oikeastaan. Olimme kaksi kuukautta kestävän kiertueen alussa, ja seuraavana päivänä varasin lennot takaisin Suomeen heti rundin päätyttyä.
Hetken aikaa reissasimme Suomen ja Englannin väliä, ja lopulta päädyin muuttamaan tänne. Se oli hyvä päätös. Katse sattui tarvitsemaan samaan aikaan ääniteknikkoa, ja koska olin tehnyt aikaisemmilla vierailuillani jo muutaman vuoron siellä, onnistuin saamaan paikan. Silloin Katseessa järjestettiin aktiivisesti jameja ja keikkoja, joten pystyin helposti työskentelemään neljänä iltana viikossa.
Suomeen muuttaminen tuntui aluksi helpolta, vaikkakin oli ikävää, että se tarkoitti samalla Khudan loppua. Se ei kuitenkaan ollut aivan niin dramaattista kuin miltä ehkä kuulostaa. Muuttoni jälkeen nauhoitimme vielä yhden albumin ja teimme yhden kiertueen, jonka aikana tuli selväksi, että Khudan oli aika päättyä. Olimme Steven kanssa molemmat valmiita siirtymään eteenpäin. Olemme edelleen hyviä ystäviä, mutta ei ole todennäköistä että soittaisimme enää musiikkia yhdessä.
Mihin Tonehaven juontaa juurensa?
Tonehaven oli jotain joka vain sattui tapahtumaan, kuten suurin osa asioista elämässäni. Halusin tehdä töitä soundin kanssa, mutta en pitänyt ajatuksesta että työskentelen koko elämäni musiikkivenueilla, koska se on epävakaata hommaa ja huonoksi kuulolle. Olin valmis tekemään jotain muuta, mutten tiennyt oikein mitä. Ensimmäiset vuodet Suomessa olivat tavallaan sieluntutkiskelua minulle, koska olin juuri lopettanut matkaamasta ympäri maailmaa, joka oli paljon suurempi elämänmuutos kun olin kuvitellut sen olevan. Oli aikamoista headfuckia miettiä mitä haluan elämälläni nyt tehdä. Aluksi aloin rakentaa kitarakaappeja keskustayksiössämme, ja pian koko kämppä oli täynnä sahanpurua. Se oli tavallaan omanlaisensa keski-iän kriisi. Sitten leikkasin sirkkelillä käteeni, todella pahasti. Päädyin pariksi viikoksi sairaalaan käden tulehduttua, ja silloin aloin miettimään studion perustamista.
Löysimme täydellisen tilan ja nykyisen kotimme Lievestuoreelta todella hyvällä diilillä. Pari kuukautta meni fiksaillessa paskakaivoa ja vedentuloa ja muuta, jonka jälkeen käytimme puoli vuotta kokonaisuudessaan studion rakentamiseen. Asuntolainasta oli muutama tonni jäljellä, joilla ostimme hyvän tietokoneen ja pari perusmikkiä. Sen jälkeen kaikki mitä tienasimme, meni studiokamoihin ja rakennusmateriaaleihin. Mikään ei kuitenkaan tapahtunut kauhean suunnitelmallisesti, me vaan tehtiin.
Huhtikuussa 2014 päätin että paikka on valmis ja perustin oman yrityksen studion pyörittämistä varten. Sain ekalle puolelle vuodelle starttirahaa, mikä auttoi suuresti, ja nykyään Tonehaven on pääasiallinen tulonlähteeni. Ensimmäinen levy, Domovoydin debyytti, nauhoitettiin kesä-heinäkuussa 2014, ja bändejä on vieraillut säännöllisesti sen jälkeen. Homma toimii, ja on vallannut periaatteessa koko elämäni.
Koko Tonehavenin konsepti pohjautuu tunnelmaan ja ympäristöön, se on oleellisinta. Suomessa on mahtavia studioita, enkä halunnut suoranaisesti lähteä kilpailemaan siinä mitä he tekevät. Halusin antaa ihmisille paikan jossa voi rentoutua ja luoda musiikkia, ja jossa ei tarvitse esimerkiksi stressata kahdeksan tunnin työpäivistä.
Toki myös laitteisto on iso osa studioita, ja minusta onkin tulossa etenevästi pakkomielteinen kaman suhteen, rakennan laitteistoa jatkuvasti. En ole tehnyt kompromisseja tekniikan suhteen ja olen sijoittanut melko raskaasti esimerkiksi kompressoreihin ja mikkeihin, mutta en varsinaisesti halua bändien huomaavan sitä. Haluan että bändi pystyy olemaan kuin treenikämpällään, ja tekemään hyvän levyn ikään kuin vahingossa. Ihmiset soittavat hyvin ollessaan rentoutuneita, kyetessään nauttimaan musiikista ja sille kaikkensa antamisesta, ja silloin on mahdollista saada aito lopputulos, joka on taltioimisen arvoinen.
Miten NYOS syntyi ja mikä on meininki uuden bändin kanssa kanssa?
Tapasin Tuomas Kainulaisen ensimmäisen kerran käydessäni Jyväskylässä, vaikkakin Tuomas oli nähnyt Prahassa asuessaan Khudan livenä, mikä oli mielenkiintoinen sattumus. Tiia tunti Tuomaksen, ja sanoi että meidän kahden kannattaisi joskus jammailla. Tulimme hyvin juttuun Tuomaksen kanssa alusta asti, ja aina nähdessämme puhuimme siitä, miten vielä jammailisimme yhdessä. Pidin kuitenkin Khudan jälkeen taukoa soittamisesta, kunnes viime kesänä aika alkoi hiljalleen tuntua hyvältä uuden bändin perustamiselle.
Olen hyvin tietoinen siitä, että instrumentaalinen duo on aika spesifi asia ja ymmärrän että yhdestä toiseen siirtyminen saattaa tuntua jostakusta jatkumolta. Minulle se ei tunnu siltä. NYOS tuntuu täysin eri bändiltä, koska se on sitä. Olen melko rajoittunut muusikko. En osaa soittaa nuoteista, sillä en tiedä mitä ne on. Osaan tehdä vain omantyyppistä musiikkia, joten toki siinä mielessä toki kyse on jatkumosta, mutta se johtuu enemmän välttämättömyydestä kuin tietoisesta päätöksestä. Tuomas ja Steve ovat myös keskenään hyvin erilaisia rumpaleita.
Uskoisin että NYOS on musiikillisesti liikkumassa eri suuntaan kuin Khuda. En myöskään usko että NYOS alkaa tehdä Khudan kaltaisia pitkiä kiertueita, koska olemme kumpikin melko kiireisiä. Toki soitamme keikkoja ja teemme hommia ja pidämme hauskaa, mutta elämämme keskipistettä siitä ei tule, samalla tavalla mitä Khuda aikanaan oli. Se on omalla tavallaan melko vapauttavaakin. On mukavaa soittaa bändissä, joka ei ole ainoa asia mikä elämässäsi on. Se vie paljon paineita pois koko hommasta, ja kuten sanottua, ilman paineta saa aikaan parhaan tuloksen.
Se, ettei meillä ole tavoitteita, on kenties yksi keskeisimpiä asioita NYOksessa. Me teemme mitä haluamme ja soitamme mitä haluamme, ainoa tavoitteemme on nauttia siitä mitä teemme. Palavaa intohimoa menestyä meillä ei ole. Khudallakaan sitä ei juurikaan ollut, mutta Khudan kohdalla meillä oli enemmän pelissä, koska Khuda oli koko elämämme.
Nauhoitimme NYOSin ensimmäisen albumin täällä Tonehavenissa. Nauhoitimme koko levyn yhtenä jatkuvana raitana. Siitä saattaa tulla juttumme, että teemme vain julkaisuja joissa on yksi pitkä biisi. Levy ilmestyy vinyylinä toivottavasti toukokuuhun mennessä, ja julkaisen levyn itse myös pienenä painoksena C-kasetteja oman lafkani kautta.
Ikiliikkuja ei seisahdu. Miten julkaisuhommiin päädyttiin?
On vaikeaa olla kiintymättä bändeihin, jotka nauhoittavat täällä. Olen nähnyt kun useat näistä bändeistä kamppailevat saadakseen levynsä julkaistuksi, ja minä haluan jeesata. En ole miljonääri, itseasiassa olen helvetin PA koska rakensin studion, joten minulla ei ole varaa laittaa ulos vinyyliä. Tykkään kuitenkin paljon kaseteista, kasetit on cool. Kaseteissa on oma fiiliksensä, ja ne ovat paljon mielenkiintoisempia kuin CD:t tai mp3:set. Niiden julkaiseminen on siis hyvä kompromissi. Julkaisen ensimmäisenä pienen painoksen NYOSin ja Bomber Gapin ekoja levyjä, ja katson miten homma lähtee käyntiin. Pääasiallinen tarkoitus on kuitenkin vain hauskuuttaa itseäni, ja kuluttaa studion hiljaisemmat päivät johonkin. On mukava näyttää ihmisille että en ole vain jokin palkkionmetsästäjä tai bisnesmies, ja tämä on mukava tapa auttaa tekemättä konkurssia.
Pidän kuitenkin eniten vinyylistä ja sen masteroimisesta. Vinyyli on minulle puhtain tapa kuunnella musiikkia. Ääniteknikkona olen supertyytyväinen että vinyyli elää uuden nousun kauttaan. Digitaalimuoto ei ole parhaaksi musiikille, ja jos käyttää paljon aikaa jonkun nauhoittamiseen siististi, on sääli kun asiat kompressoidaan ja pilataan digitaalimasteroinnilla. Vaikka kassut ovat lo-fi ja menevät paskaksi, niin kyllä ne silti voittaa netistä musiikin striimaamisen.
Kolmas teemuki tyhjenee ja sulattelen kaikkea kuulemaani. On sitä tullut tehtyä. Onko sinulla Tomppa joitain levyjä, jotka ovat elämäsi varrella näytelleet merkittävää roolia, kysyn lopuksi, ja onhan niitä.
TOMPAN TOP-4 LEVYT
RUSSIAN CIRCLES – ENTER
Russian Circles oli ensimmäinen bändi, jota kuunnellessa ajattelin “olen samaa mieltä kaikesta tämän levyn kanssa”. Enter on bändin debyytti, ja vaikka periaatteessa pidänkin jokaisesta “Enterin” jälkeen tullesta neljästä levystä teknisessä mielessä enemmän, tämä oli minulle se mullistava albumi. Levy puhutteli minua enemmän kuin mikään mitä oli kuullut ennen sitä. Silloin tiesin että jos minun on valittava genreni, se on tämä. Pidän raskaasta musasta jossa tapahtuu paljon, mutta usein sen rinnalla kulkee agressiivinen laulu. En pidä agressiivisesta laulusta tai huutamisesta niinkään, se ei vetoa minuun. Russian Circles on minulle täydellinen, koska siinä yhdistyy kaikki asiat joista musiikissa pidän, ilman että mukana on yhtään elementtiä josta en pidä. Enter on todella paljon musiikkimakuani sementöinyt albumi.
DOMAKESAYTHINK! – GOODBYE ENEMY AIRSHIP THE LANDLORD IS DEAD
Tämä levy on oikeastaan soundtrack sille elämäni ajanjaksolle, jolloin muodostin mielipiteeni suurimmasta osasta asioita. Siihen aikaan Khuda kiersi paljon ja minusta oli tulossa aikuinen. Minulla ei useinkaan ole suurta tunteellista latausta levyjä kohtaan, mutta tämä tekee poikkeuksen. Levy on äänitetty todella coolilla tavalla, todella luonnollisesti, mikä puhuttelee minua kenties eniten. Soundi on superraakaa, mutta todella hyvin miksattua. Levy nauhoitettiin mökkiympäristössä, ja taustalla voi välillä kuulla mm. heinäsirkkojen siritystä. “Goodbye..” oli ensimmäisiä luonnollisia ja epä-tuotettuja levyjä mitä kuulin, ja siitä on tullut todella erityinen levy minulle.
SHORA – MALVAL
Tämä on levy joka soi pakettiautossa jatkuvasti Khudan pisimmällä kiertueella. Bändi on tehnyt kaksi albumia, joista ensimmäinen oli hardcorea ja Malval enemmän psykedeelistä jumituskamaa. Todella cool levy, tältä bändi kuulostaa kun se tekee oman juttunsa täydellisesti. Jos minun pitäisi valita yksi levy, jota kuvailla sanalla “täydellinen”, se olisi tämä. Todella hyvin kasattu albumi.
DON CABALLERO – AMERICAN DON
American Don oli ensimmäinen kuulemani levy, jonka tiesin olevan Steve Albinin äänittämä, ja jälkikäteen olen huomannut että Albinilla on ollut todella suuri vaikutus minuun äänittäjänä. Don Caballero tunnetaan yleisesti matikka-rockin keksijöinä, ja levynä American Don on vaikuttanut omaan musiikkiini hurjasti. Sanoisin että bändi on ainoa joka on vaikuttanut minuun vahvasti muusikkona, vaikkakaan en kuvittele kuulostavani heiltä, sillä etenkin kitaristi on järjettömän taitava.
Aika on rientänyt. Poistumme velhon soundikammiosta ulkoilmaan. Vielä hetken huvitamme itseämme heittelemällä lumipalloja gepardin kitaan postikortinomaisessa Lievestuoreessa. “Tuollaista varmaan on kun omistaa koko elämänsä jollekin asialle”, mietimme kuvaajan kanssa luisuessamme takaisin kohti neljänollasataa. Johonkin jää aina jälki kun ihminen elää. Tom Brooken tapauksessa jälki on jo nyt jäänyt soundiin, maailman ja Jyväskylän soundiin.
http://nyos.bandcamp.com/releases
TULOSSA!
TONEFEST, RENTUKKA 7. – 8.5.2015
BONGZILLA (USA), WARCHIEF, GANGRENED, TOMBSTONED, TALBOT (ES), BOMBER GAP, NYOS