Jyväskylän meininki-dokumenttisarjaa on nyt kuvattu puoli vuotta. Takana on hieman alta parikymmentä kuvaussessiota, ja audio- ja kuvanauhat venyttävät jo nyt kovalevyjä ja pilvipalvelimia äärimmilleen. Hyvän materiaalin puutteesta ei ole töiden alettua kertaakaan tarvinnut huolehtia, siitä on pitänyt huolen kaupunkimme monimuotoinen punkkarikanta sekä heidän pitkä ja taltioimisen arvoinen historiansa.
Ensimmäisen sisällöllisen probleeman odotetaankin ilmaantuvan vasta siinä vaiheessa kun on ruvettava tekemään päätöksiä siitä, mikä jää ja mikä lähtee. Tällä hetkellä tuntuu että en haluaisi leikata useamman kymmenen tunnin kasastamme palaakaan pois, vaan jättää jokaisen stoorin kuultavaksi. Tämä toki on mahdotonta, mutta onneksi kylmien ratkaisujen pariin päädytään vasta ensi vuoden puolella. Tarkoituksenamme on jatkaa kuvauksia vielä toiset puoli vuotta, ja keväällä 2016 siirtyä kasatun materiaalin leikkauksen ja jälkikäsittelyn pariin. Jatkamme töitä samalla tavalla kuin olemme ne aloittaneetkin; oman elämämme sallimissa rajoissa, mutta omistautuen ja rakkaudella. Dokumentin tekeminen on kuitenkin säädöiltään niin elastista touhua, että säästän teidät vielä kymmeniin kertoihin muuttuvilta yksityiskohtaisilta lähitulevaisuuden suunnitelmilta, ja kerron teille sen sijaan jotain motivaatioista, toteutuksista ja tuntemuksista tähän astisen matkan varrelta.
Idea dokumentista on jo vuosia vanha, ja tietäen kuinka innovatiivista porukkaa Jyväskylän punk-skene on pitänyt ja pitää sisällään, en ihmettelisi vaikka samankaltainen idea olisi syntynyt jo kauan ennen minun saapumistani kuvioihin, useammassakin päässä. Itse kuulin dokumentista ensimmäisen kerran arviolta 6-7 vuotta sitten, kun hyvä ystäväni Mika Kalliokoski kertoi minulle ideastaan dokumentoida jyväskyläläisen punkin historiaa ja nykyisyyttä, ennen kuin olisi liian myöhäistä kattavalle dokumentoinnille. Idea oli minusta helvetin hyvä jo silloin, mutta vaikea; pitäisi olla kameroita ja kaikkea. Mitään ei koskaan kuvattu, mutta idea nousi keskusteluissamme tasaisesti esille.
Konkretisoitumistaan se sai odottaa viime vuoden loppuun, kun nostin ajatuksen dokkarista esille kulttuuriyhdistys TUFF!in vuosikokouksessa. Olin toiminut TUFF!issa jo puolisen vuotta lähinnä kirjoitus- ja klubitöissä, ja pannut merkille kuinka osaavia ja omistautuneita tekijöitä ryhmässä toimii. Tekijöitä joilla on halua, uskallusta ja kalustoa tämänkaltaisen projektin toteuttamiseen. Ensi kertaa idea ja resurssit kohtasivat, joten aika oli luonnollinen seuraavalle tasolle siirtymiseen; tuli kasata ryhmä ja alkaa töihin.
Dokumentin työstö alkoi istumalla punkkarien kanssa baareissa, paljon. Itse olen ollut Jyväskylän meiningeissä mukana noin kymmenen vuotta ja tietämykseni rajoittuukin pitkälti tuolle ajalle, joten ideariihet sisällöstä minua kauemmin mukana olleiden ihmisten kanssa tulivat tarpeeseen. Kuljetin mukanani vihkoa, jonne kirjasin ylös bändien nimiä historian hämäristä, haastateltavien mahdollisia sijainteja ja yhteystietoja ja muita käyttööni annettuja ideoita. Huolimatta kaikesta pohjatyöstä ja suunnittelusta, vielä ensimmäisten kuvausten aikaan oli oloni epävarma. Tiedämmekö me yhtään mitä olemme tekemässä, saammeko me ylipäätään ikinä valmiiksi mitään, ja tärkeimpänä; eikö tälläinen olisi parempi jättää jollekin joka osaa?
Oli maaliskuun ensimmäisen viikonlopun kirpeän keväinen lauantai-aamupäivä, ja odotimme Lighthouse Project ja Kesä-yhtyeiden laulajaa Toni Salmista Tanssisali Lutakossa. Jännityksen pystyi aistimaan ja ilma oli täynnä kysymyksiä. Haittaako auringonvalo kuvaa? Pitäisikö takaseinää valottaa jollain? Kuuluuko mitään jos mikki on tässä tuolilla? Kaikki nämä olivat kysymyksiä joihin ei tiennyt vastausta kuin kokeilu, ja sitä me teimme, kädet innosta ja jännityksestä täristen. Tonin saavuttua otin paikkani kuvan ulkopuolelta ja ryhdyin esittämään kysymyksiä. Oli vaikeaa seurata tarkkaan Tonin vastauksia, ajattelin koko ajan kuumeisesti vain haastattelun rakennetta ja kaarta, sitä miten haluan sen etenevän. Olin äärimmäisen jännittynyt siihen asti että kysymykset loppuivat ja kamerat suljettiin. Kun sitten kiireekseni heti kuvausten jälkeen katsoin toisen kameran näytöltä palan siitä, mitä olimme saaneet aikaan, valui kaikenlainen skepsismi yltäni kuin iskusta;
”näyttää ihan jumalauta leffalta, saatana!”
Juuri tuo oivaltamisen hetki on kenties vahvin minut punkin parissa pitänyt elementti, ja myös yksi tärkeimmistä syistä, miksi tämä dokumenttisarja tehdään; ymmärrys siitä, että voimme tehdä mitä vain. Punkkarit ovat rakentanut vuosikymmenten mittaan kokonaan musiikkikoneiston ulkopuolella toimivan maailmanlaajuisen ja anti-kaupallisen salaliiton (kuten ystäväni Sauli Okker asian ilmaisi), jossa kulttuuria luodaan omaehtoisesti, itse tekemällä ja vailla taloudellista motivaatiota. Tällä dokumentilla halutaan osoittaa kunnioitusta tälle hengelle ja toiminnalle, joka on antanut minulle itselleni paitsi vuosikymmenen verran muistoja, myös näytön siitä, että pystymme yhdessä toteuttamaan kaiken mitä kuvittelemme. Pystymme siihen ilman koneistoja, välistävetäjiä ja kaupallisten ehtojen sanelua. Emme tarvitse taiteeseemme ”Yhtiön X hyväksymä ja jakelema”-leimaa, vaan voimme tehdä kirjamme, levymme, kuvataiteemme ja elokuvamme itse. Onko kirja vähemmän oikea sen takia että se printattiin halvimmalle paperille itse, nidottiin käsin ja jätettiin puiston penkille odottamaan lukijaansa? Ei helvetissä. Onko tämä elokuva vähemmän oikea sen takia että se tehtiin itse ja kuvattiin eksperimentaalisesti kameroiden kanssa ympäriinsä juoksevien aloittelijoiden toimesta? Ei helvetissä. Me voimme kääntää roolimme passiivisina kuluttajina päälaelleen ja tehdä mitä me halutaan, ja tämä dokumenttisarja tulee olemaan yksi esimerkki siitä.
Punkin ruumillistaman DIY-hengen lisäksi dokumentti on kunnioitus siinä esiintyville ihmisille. Ihmisille, joille punk toimi katalyyttinä joka opetti kyseenalaistamaan, ajattelemaan itse ja tekemään elämästään näköistään. Yksi tekee grafiikkaa, toinen skeittaa, yksi rakentaa temppeliä Kaliforniassa, yksi kirjoittaa. Kaiken keskiössä on punk, joka jo vuosia ennen useiden haastateltavien syntymää sanoi; ”I´m not the hand of their tools, I´m gonna live by my rules!” Dokumentti on lisäksi kunnioitus Jyväskylälle; kaupungille joka on kaltoinkohdellut, vierastanut ja toisinaan jopa tukenut punkkareitaan, ja joka on ennenkaikkea miljöö jota minä ja monet muut rakastavat. Kaupunki on kiistatta yksi dokumentin merkittävimpiä päähenkilöitä, jonka tärkeyttä ja yhteyttä haastateltavien elämään on pyritty saamaan esiin mm. antamalla haastateltavien valita itse kuvausympäristönsä ja pyytämällä heitä kertomaan siitä oma tarinansa.
Vaikka kädet eivät enää tärise niin paljon kuin ensimmäisen haastattelun aikaan, on tekeminen yhä aivan saatanan jännittävää puuhaa. Sen lisäksi tämä on yksi hauskimmista asioista, joita olen eläissäni tehnyt. Me toivomme ja uskomme, että kykenemme yhdessä teidän kanssanne luomaan dokumenttisarjan, joka on kunnianosoituksensa kohteiden arvoinen ja joka tekee oikeutta jo vuosikymmeniä sykkineelle, globaalisti merkittävälle paikalliselle musiikkiskenelle ja ideologioille sen takana. Toivomme, että tämä osa kaupunkimme historiaa saavuttaa myös aiheeseen perehtymättömät katsojat, sillä se riippumattomuus ja intohimo jota jyväskyläläisessä punkissa olemme saaneet todistaa, on kaunista jo itsessään.
Toivomme myös, että toteutatte itseänne ja unelmianne. Ainoa auktoriteetti olet sinä.
Rakkaudella ja päättäväisyydellä
Mikko Järvinen
ps. Tahdomme kiittää jokaista dokumentin tekoon tähän mennessä osallistunutta henkilöä, erityisesti ihmisiä jotka ovat ottaneet aikaa lähettääkseen meille videoita, valokuvia, pienlehtiä, DVD:itä, VHS-nauhoja ja tukeaan. Olette mahtavia!
Jyväskylän meininki-crew:
KATRIINA PIKKARAINEN (Kuvaus)
JERE ANTTILA (Kuvaus)
HENRI SÖDERSTRÖM (Kuvaus)
TIMO SUUTARINEN (Kuvaus)
MIKKO JÄRVINEN (Ohjaus)
+ JYVÄSKYLÄN PUNKKARIT SILLOIN JA NYT