Menu Close

JYROCK 2014

Jo kolme vuotta ennen kuin maailma oli kuullut minusta, se oli kuullut Jyrockista. Hurjaa. Kolmenkympin rajapinnalla liikkuva Suomen vanhin sisäfestari järjestettiin perinteen mukaisesti Ilokivessä 11.-12.4. Allekirjoittanut sai tilaisuuden liikkua agenttina juhlallisuuksissa ruutuvihko kädessään, merkiten ylös kuka oli tuhma, kuka kiltti, kuka tiputti tuontikaljan lattialle ja mitkä bändit rokkasivat. Jyrock-viikonloppu näytti minun silmieni takaa tältä:

Perjantai 11.4.2014

Liialliseksi venähtäneen yläkerran terassin selektioiden fiilistelyn jälkeen huomasin siirtyä alakertaan, jossa Foster Parents oli avannut festarit jo muutama biisi sitten. Vasta viime vuoden lopulla ekan keikkansa soittanut bändi kuulosti tällä ensimmäisellä todistamallani keikalla erittäin treenatulta ja valmiilta, toki tyypeillä onkin pitkälti soittohistoriaa takana jo ennen tätä yhtyettä. Bändi soitti todella tiukasti, kehtaako sanoa jopa ammattimaisesti, yhteen ja vaikka biisit eivät olleet tuttuja, oli niiden mukaan helppo lähteä. Huuliharppua sisältänyt lainaveto kuulosti erittäin komealta sekin. Bändin kitaristilta Tuomakselta sain myöhemmin tiedon, että kyseessä oli The Smithsin Hand In Glove, joka onkin ollut kovassa soitossa viikonlopun jälkeen! Jos tämä Keski-Suomen komein bändi (oikeasti, joka jannu on kuin alternative Black Horse -mainoksesta!) ei vielä jollekulle tunne- ja melodiapitoista punk rockia fiilistelevälle ole tuttu tapaus, niin suosittelen tutustumaan!

Foster Parents. Photo by Miikka Raatikainen.
Foster Parents. Photo by Miikka Raatikainen.

Seuraavaksi tapahtui yläkerrassa, jossa keikkaansa aloitteli Faenimal Arm. Tämä oli yksi niistä lukuisista esiintyjistä joista minulla ei ollut tuon taivaallisen hajua mitä odottaa, joten mielenkiinto oli suuri. Faenimal Armin jäsenistö koostui kahdesta hengestä. Musiikki oli runsaasti efektöidyllä kitaralla ja koskettimilla sekä eteerisellä laululla tuotettua äänimaisemaa enemmänkin kuin tavanomaisia biisejä. Aluksi en ollut ymmärtäväni mitä tapahtui. Musiikin leijuvuus ja irrallisuus yhdistettynä taustalakanaan heijastettuihin abstrakteihin kuviin sekä mm. kärpäsiin kohdistuvasta rakkaudesta kertoviin runonlausuntoihin saivat aikaan hyvin taiteellisen tunnelman, mikä tuntui silittävän minua hetkittäin väärään suuntaan. Miksei tässä biisissä ole rytmiä? En kuitenkaan osannut tai edes halunnut poistua paikaltakaan, joten jollain twinpeaksmäisellä tavalla lavalla tapahtui jotain hypnoottista.

Vähintäänkin keskikokoinen indierock-suuruus Black Twig päräytti alakerrassa ekan biisinsä kympiltä ja tätä piti kiiruhtaa todistamaan. Ekaa kertaa olin pappia kyydissä tämänkin bändin kanssa näin livemielessä, vaikutus ei ollut ollenkaan huono! Vaikka pedaaleja oli bändin kahden kitaristin eteen melko kasat ripoteltukin, oli soittajista nähtävillä muutakin kuin päälaet ja bändin runsas keikkahistoria paistoi muutenkin läpi esiintymisen tiukassa soitossa, tässä ei hapuiltu. Bändi yllätti minut melodisuudellaan ja paikoitellen ehkä jopa hempeäksi kuvailtavalla tunnelmallaan. Sounditkin oli täsmää tällaiselle bändille. Äänivalli takoi kivasti rintaa ja basso tärisytti lattiaa, mutta ääni oli kuitenkin selkeää ja eriteltyä.

Black Twig. Photo by Miikka Raatikainen.
Black Twig. Photo by Miikka Raatikainen.

Salaisena agenttina minun tuli jakaa aikani mahdollisimman monipuolisesti jokaiselle kiinnostavalle artistille, joten noin puolet Black Twigin settiä katsottuani siirryin festareiden ensimäiselle telttakeikalle yläkerran terassille. Vuorossa oli Biniyam, kovaa kuhinaa ja hikoilua hip hop -piireissä niin meillä kuin muuallakin tuoreella debyytti-EP:llään aiheuttanut helsinkiläisräppäri.

En ollut ainoa spektaakkelista kiinnostunut, sillä teltta oli BT:n kanssa päällekkäisyydestä huolimatta hyvin täynnä ja pian huomasimmekin ettemme saapuneet suotta. Biniaymin taidot ovat nimittäin huomattavia näin livetilanteessakin, takatakataka-tyyliset nopeat englanninkieliset räpit tippuvat juuri kohdalleen ja flow oli muutenkin pysäyttävä. EP:n biisien miellyttävät taustat loihdittiin ilmoille DJ:n sekä perkussionistin avulla, toimien myös livenä oikein hyvin. Plussaa täytyy antaa näiden nuorten kaverien erittäin itsevarmasta esiintymisestä, lavalle ei oltu tultu pyytelemään anteeksi. Vikana vetona kuultiin tyylikäs musavideobiisi 1ne, mutta kukaan ei tunnustanut videota nähneensä kun Biniyam tätä yleisöltä tiedusteli. En minäkään, kun oli kiire kirjoittaa vihkoon superlatiiveja ja muita ylisanoja.

Seuraavaksi oli vuorossa yläkerran lavalle siirtyminen ja Rauhatädin tsekkaus. Rauhatäti on itselleni tuttu vain moninaisista feateista vuosien mittaan suomiräppäreiden levyillä, mutta vast’ikään “Labyrintti”-levyn tiputtaneena kyseessä on kovin ajankohtainen täti. Merirosvofibaiseen huiviin sonnustautunut DJ päästeli ilmoille avaruudellisen leijuvia biittejä. Rauhatäti sekä tuplaajana toiminut vähintään yhtä kaunisääninen Heidi Kiviharju räppäsivät ja lauloivat päälle vuorotellen niin kevyen ja sympaattisen kuuloisista jutuista kuin raskaista, henkilökohtaisen kuuloisistakin aiheista. Biiseistä oli hieman vaikea saada ensikuulemalta koppia, mutta tunnelmaa keikalla riitti ja se on se mikä merkkaa. Selväksi kuitenkin tuli, että Rauhatädistä on todella paljon muuhunkin kuin vain vierailijaksi.

Rauhtäti feat. Heidi Kiviharju (edustalla). Photo by Sami Koskinen.
Rauhtäti feat. Heidi Kiviharju (edustalla). Photo by Sami Koskinen.

Muutamastakin luotettavasta lähteestä olin saanut kuulla, että alakerrassa alkava ruotsalaisen Jenny Wilsonin keikka on jotain mitä ei kannata missata. Pelipaikoille saapuessani alakerta olikin ammuttu niin täyteen ihmisiä, että tilaa oli enää salin takaosassa mistä näkyvyys lavalle oli pyöreä nolla. Perjantai oli kääntymässä lauantaiksi. Ihmiset eivät enää niin orjallisesti kiinnittäneet huomiota siihen faktaan, että olimme yhä materiaa emmekä päässeet toistemme läpi voimakkaallakaan yrityksellä. Tämä yhdistettynä “hallelujaa” huutaviin jalkapohjiin sai aikaan sen, että keikan seuraaminen jäi lyhyeksi kokemukseksi. Muutaman biisin hypnoottista, junnaavaa, sähköistä ja liki viidakkomaista komppia, lattiaa jytisyttävää bassoa sekä Jennyn komeaa ääntä kuunneltuani päätin siirtyä yläkerran terassille tupakoimaan, lepuuttamaan jalkojani ja kuuntelemaan mitä miehellä nimeltä Jules Riverman oli asiaa.

Teltassa ei tilaongelmia ilmennyt, keikkaa kun oli saapunut seuraamaan siinä alle kakskytä henkeä. Paikallaolijat pitivät kyllä hyvin huolta että ihan harakoille Julesin ei tarvinnut soitella, porukka oli hyvin kannustavaa ja äänekästä, olisivatko peräti faneja olleet. Mies, kitara, näppärästi liikkuvat sormet ja karismaattinen ääni tunnelmallisen pimeässä yössä, puitteet olivat kohdallaan, mutta spektaakkeli otti osumaa ylitarjonnasta, olihan kyseessä jo illan seitsemäs esiintyjä ja huomasin haukanneeni liian ison palan kakkua päättämällä tarkistaa jokaisen festareiden artistin.

Monta tupakkaa myöhemmin yläkerran lavalla vuorossa olleen Muuan Miehen muistan nähneeni viimeksi noin neljä vuotta sitten melko väljässä Popparissa Koivuniemen Herrojen kanssa, ja näistä muistikuvista oli bändi ottanut kyllä harppauksia eteenpäin niin musiikillisesti kuin suosion mitoissakin. Jouduin nimittäin kuuntelemaan keikkaa massiivisen ihmismeren takaa vailla näköyhteyttä lavalle, etenemisen mahdollisuuksia ei muuriin ollut jäänyt. Kuulemani maalasi kuvaa tanssilavamaisemista ja suussani alkoi maistua heinänkorsi, biisit olivat hyväntuulisella tanssittavuudella ladattuja. Hyvä tunnelma ihmisillä tuntuikin olevan, vaikka varsinaisia tansseja pystyyn ei laitetukkaan.

Muuan Mies. Photo by Sami Koskinen.
Muuan Mies. Photo by Sami Koskinen.

Kello kävi paljon ja oli aika siirtyä alakertaan todistamaan isoimmilla henkilökohtaisilla odotuksilla ladattua Jyrock-keikkaa. Ruger Hauer nimittäin on muokannut minusta jokaisen kolmen julkaisemansa levyn kautta todellisen fanipojan, jopa siinä määrin, että kun aikaisemmassa kohtaa iltaa olin seisonut näköetäisyydellä Paperi T:stä, totesin ääneen tuttavalleni: ”tuo on Paperi T” vailla mitään näkyvää syytä. Ensimmäinen asia johon kiinnitin huomiota punaruusuisten lasieni läpi oli biittien melodioiden ja yksityiskohtien hukkuminen bändin tuottamaan massiiviseen äänivalliin, minkä vuoksi aina ei osannut ottaa selvää mikä lavalla poksuu/kolisee/paukkuu. Päätin antaa tämän olla häiritsemättä sen enempää ja keskityin fiilistelemään pitkälti “Erectus” – “Ukraina” -linjoilla pysytellyttä ilotulitusta.

Ainoat vierailut “Se syvenee syksyllä” -levylle taisivat tapahtua, kun Jokaiselle jotakin ja Täällä hititeltiin peräkkäin ilmoille. Rugerin kaliiberin biiseistä ei saa paskoja tekemälläkään vaikka soundimaailma omaan korvaan ontuisikin, mutta loppukeikasta en voinut olla kiinnittämättä huomiota Pyhimyksen liioitellun lakoniseen ja monotoniseen tapaan räpätä jokainen säkeensä läpi. Tämä tehokeino kulutettiin aika nopeasti loppuun ja se alkoi jopa ärsyttää, mitä sen toki saattoi olla tarkoitus tehdäkin. Poistuin kuitenkin Ilokivestä puntaroiden, että oliko äskeinen vain yksinkertaisesti ei-niin-hyvä keikka vai olinko ollut väärillä taajuuksilla ja liiallisilla odotuksilla liikenteessä. Ilta kuitenkin oli ollut hyvä ja sohvankulmaan päätä kallistettuaan kehtasi vielä lauantaina palata pelipaikoillekin.

Ruger Hauer. Photo by Sami Koskinen.
Ruger Hauer. Photo by Sami Koskinen.

Lauantai 12.4.2014

Saapuessani katsomaan lauantain ensimmäistä keikkaa, sain huomata edellisen illan bakkanaaleista seuranneen ujouden leijuvan yhä vahvasti Ilokiven alakertaan saapuneen vähälukuisen yleisön yllä. Lavaan oli jätetty vähintään viiden metrin hajurako ja keikkaa oltiin asetuttu seuraamaan hevosenkenkään hyvin väljin turvavälein. Sankan vaivaantuneisuuden pystyi liki haistamaan ilmasta. Yhä koomisemman tilanteesta teki lavan eteen pystytettyjen aitojan takaa yleisöä tuiman arvioivasti tuijottava suurehko järjestysmies, jonka katseen alaisena teki vastustamattomasti mieli huutaa ”MELLAKKA!” ja alkaa juoksemaan puoliautiossa salissa ympyrää. Tätä en kuitenkaan tehnyt.

Eli siis sitä kaikkein riehakkainta yleisöä lavalla vauhdissa ollut H A L T I ei keikalleen saanut, mutta eipä bändi juuri näyttänyt yleisön läsnäoloon huomiota kiinnittävän. Lavalla poispäin yleisöstä asettuneet rumpali ja kiipparisti sekä pedaaleidensa tuijotteluun vihkiytynyt basisti takoivat ilmoille junnaavaa, hidasta ja raskasta paukutusta koko alakertaa tärisyttävällä äänivallilla. Ja tässä kohtaa junnaava tarkoittaa todella junnaavaa, vaiheessa ihmettelin kuinka kauan basisti oikein voi takoa samaa sointua soittimestaan irti. Aika kauan. Keikalla ei kuultu yksittäisiä biisejä, ei välispiikkejä eikä aplodeja, sillä bändi esitti 44-minuuttisen debyyttiteoksensa “I Once Was What You Are You Will Be What I Am” kokonaisuudessaan vailla taukoja. Välistä kuuntelukokemus yltyi todella rankaksi, kun basisti riisui soittimensa ja alkoi yhdessä kiipparistin kanssa tuottamaan mekaanista kakofoniaa, vinkunaa, riipinää ja säksätystä, rumpalin jähmettyessä hibernaatiotilaan patteristonsa taakse.

H A L T I. Photo by Inari Tapio.
H A L T I. Photo by Inari Tapio.

Valtaosa ihmisistä oli selkeästi asettanut Jyrock-lauantain starttinsa yhtäaikaiseksi yläkerran Gommi & Rommi -keikan kanssa, sillä lavan edusta ja hyvä osa yläkerran neliöistä täyttyi hyvissä ajoin ennen kuin juontajat olivat erheellisesti päässeet hehkuttamaan tulevaa nostalgiapiikkiä / lapsuusmuistojen verestystä. Erheellisesti siinä mielessä, että tyylikkäästi pukeutuneiden M.A. Nummisen ja kosketinsoittaja Mika Siekkisen astellessa lavalle, laulaja tarkensi välittömästi että he eivät muutaman viikon takaisen ilmoituksensa mukaisesti aio esiintyä Gommina ja Rommina, sillä eivät koe tarvetta toistaa itseään. Yleisöllä oli selkeästi vaikeuksia päätellä oliko kyseessä osa showta ja ilma täyttyikin hermostuneista naurunpyrähdyksistä. Duo kuitenkin lupasi muutaman lapsuuden herkun tarjoilla ja keikka käynnistettiinkin klassikoilla Kookospähkinä ja On sika kunnossa. Luonnollisesti nämä kappaleet otettiin vastaan huutomyrskyin, mutta en havainnut ihmisten poistuvan salista tai aplodien laantuvan kun setissä siirryttiin ”aikuisten” musaan.

M.A.:n ja Siekkisen tulkinnat toisinaan yli satavuotiaista jazz-ikivihreistä otettiin vastaan iloiten ja tanssien kuten myös mm. ruotsinnos kappaleesta When You Wish Upon A Star sekä Nummisen oma suomennos kappaleesta Laulavat sadepisarat, en siis usko että varsinaisesta pettymyksestä voidaan puhua monenkaan kohdalla. Numminen on erittäin karismaattinen esiintyjä ja Siekkinen armoitettu mestari, kirvoittaen yleisöstä aplodeja soittamalla instrumenttiaan milloin vikkeläliikkeisillä sormillaan, milloin kantapäällään ja milloin takamuksellaan. Itse olisin voinut viettää koko keikan kuunnellen M.A.n tarinointia biisien välissä, etenkin vuoden 1966 Jyväskylän Kesässä tapahtuneen pidätyksen muisteleminen oli kullanarvoista kuultavaa. Jyrockin kovin veto!

M.A. Numminen & Mika Siekkinen. Photo by Jere Anttila.
M.A. Numminen & Mika Siekkinen. Photo by Jere Anttila.

Alakerrassa riehakasta bailurokkiaan soul-vivahtein paahtoi Damn Seagulls. Kilometrit kuului tästäkin bändistä, armottoman tiukkaa soittoa ja lavapreesens hyvin autenttisella levelillä. Yleisö oli erittäin hyvin messissä biiseissä joita maustettiin perusrokki-instrumenttien lisäksi koskettimilla ja fonilla, joka tosin olisi voinut olla paremminkin kuultavissa. Hiki tuli silminnähden niin lavalla kuin yleisössäkin, voidaan puhua aidosta rokkihurmoksesta. Bailukansa sai rahoilleen vastinetta ja tampattavaa. Hyvän mielen keikka, joka jätti itsellekin virneen naamalle vaikka bändi etukäteen tuntematon suuruus olikin!

Damn Seagulls. Photo by Jere Anttila.
Damn Seagulls. Photo by Jere Anttila.

Viikonlopun hämmentävimmästä spektaakkelista vastasi lokkien kanssa samanaikaisesti telttalavalla esiintynyt norjalainen Sturle Dagsland. Sanat olivat hukassa jo ensimetreillä, kun tämä ulkoisella habituksellaan ja äänenkäytöllään sukupuoligenrejen rajoja rikki paukutteleva artisti vapautti sekametelisoppansa täyteen pakkautuneen teltan niskaan. Musiikki tuntui koostuvan erilaisista runsaasti efektöidyistä kolinoista ja naksunoista, sisältäen vain harvoissa kohdissa omaan korvaan rytmiä tai melodiaa edes etäisesti muistuttavia pätkiä. Sturlen ääniala vaihteli enkelimäisen hauraasta laulusta suoraan kirkumiseen, Darth Vader -huohotukseen, röhkinään ja kuiskinaan. Lähin ja ehkä ainoa mieleeni tullut vertailukohta oli Björk, joka ei sekään itselleni ole koskaan suuremmin maistunut. Hetken adjektiiveja pyöriteltyäni kirjoitin vihkooni ”mitä vittua?”, myönsin vajaavaisuuteni ja poistun sisätiloihin.

Sturle Dagsland. Photo by Jyri Kiuru.
Sturle Dagsland. Photo by Jyri Kiuru.

Tarkastin ohjelmalehtisestä, että yläkerrassa esiintyisi seuraavana Mr. Peter Hayden. Varauduin siis henkisesti mies ja kitara -keikkaan, odottaen innolla herra Haydenin kohtaamista. Yllätykseni oli melkoinen, kun lavalle kipusikin viisi verrattain isolla naamakarvoituksella siunattua hevimiestä, jotka alkoivat paiskomaan äärimmäisen raskasta sekä laahaavaa metallista louhintaa. Eihän siinä, odotusmittaristo neutraalille ja seuraamaan. Biisit olivat toooodeeelllla hidasta matskua. Riisutun raskasta tunnelmaa korostivat entisestään toisessa biisissä sisään tulleet laulut, jotka olivat enemmän tai vähemmän yhden lauseen hypnoottisia hokemia. Tunnelma oli hyvin shamanistinen, ja jos tiskiltä tilaamani teen sekaan olisi uitettu muutakin kuin roibosta, olisin varmasti lähtenyt täysillä mukaan. Tällaisenaankin Mr. Peter Hayden kelpasi vallan mainiosti, niin minulle kuin suurilukuiselle slow motion -moshaukselle ja nyökyttelylle omistautuneelle yleisölle.

Mr. Peter Hayden. Photo by Jere Anttila.
Mr. Peter Hayden. Photo by Jere Anttila.

Seuraavaksi oli edessäni valinta; alakerran Everything Is Made In China vai teltan Total Recall? Koska ensimmäinen ei sanonut minulle mitään ja jälkimmäinen kuuluu suomihardcoren suosikkibändeihini sekä soittajat suosikki-ihmisiini, päätin antaa kotikenttäedun viedä. Tiesin kummankin keikan tarkastamisen strategian olevan riskebaali, sillä jos vanhat merkit pitäisivät paikkansa, ei TR:n veto juuri pariakymmentä minuuttia kauemmin vanhenisi. Keikka avattiin kitaristi Santerin englanniksi lukemilla somaestetiikkaa ja kehontuntemusta käsittelevällä kirjaotteella. Näitä lukuhetkiä ja pohdintoja saatiinkin kuulla pitkin keikkaa. Myös laulaja Juskan spoken word-lausunnat muutamassa kohdassa rikkoivat kaavamaisen punk-keikan tunnelmaa hienosti. Pääasiassa oli kuitenkin musiikki; raivokas, tempolajeista toiseen syöksähtelevä, piiskaava ja armoa antamaton musiikki. Total Recall on hioutunut runsaan keikkailun myötä äärimmäisen raivokkaaksi ja myös viihdyttäväksi liveaktiksi, eikä Jyrock-keikka ollut poikkeus. Varsinaista pittiä ei teltassa nähty vaikka lavanedusaita melkoista kyytiä saikin. Basisti Temsu pinkaisi vielä instrumenttinsa kanssa yleisön sekaan viimeisessä biisissä hämmennystä ja liikettä lietsomaan. Poistun teltalta hengästyneenä, vaikka vietin koko keikan paikallani seisten.

Total Recall. Photo by Jyri Kiuru.
Total Recall. Photo by Jyri Kiuru.

Loput Jyrockista vietettiinkin sitten varsin bailuisissa tunnelmissa. Yläkerrassa Cola & Jimmu (aka Nicole Willis & Jimi Tenor) villiinnyttivät yleisön 90-lukuisella housellaan ja vaikken koskaan ennen ollut house-keikalla ollutkaan, niin juuri tällaiselta olin siellä aina kuvitellut näyttävän; yhtenäisesti liikkuvaa ja pomppivaa hikistä ihmismassaa, ilmaa kauhovia käsiä, välkkyvää valoshowta ja transsiin tuudittavaa biittiä. Tätä jo itsessään nautinnollisen kuuloista biittiä kun koristeltiin Colan uskomattoman kauniilla ja vahvalla ääneellä, oli bilettäjillä hyvä syy hytkyttää itsensä nestehukan partaalle. Viikonlopun sai kunnian sinetöidä Tuomo, joka jaksoi vielä vetää alakerrallisen kahden päivän bailaajia sielukkaalle ja riehakastunnelmaiselle keikalleen.

Cola & Jimmu. Photo by Jere Anttila.
Cola & Jimmu. Photo by Jere Anttila.

Paljoa ei purnaamista Jyrockista jäänyt, vaikka ylenpalttinen seisoskelu tappoi jalat ja selän useammaksi päiväksi. Vaikka filttereillä suojatut korvani viikonlopun jäljiltä kuiskivatkin uhkaavia lupauksiaan tinnituksen maailmaan astumisesta, lähtisin vaikka huomenna uudestaan. Kiitos ja hyvä promoottori Ville Koivisto & muu Jyrockin jengi, kovat bileet kasasitte!